Mitä teet työksesi?

Esimerkein maustettu vastaus kysymykseen, joka on hyvä mutta hieman hankala.

Yritän yleensä selvitä vastaamisesta sanomalla, että kirjoittelen kaikenlaisia juttuhommeleita. Ei, en tähän paikalliseen lehteen, ja ylipäänsä aina vain harvemmin mihinkään painotuotteeseen. Nettiinhän nuo nykyään menevät, juttuina julkaisuihin ja sisältöinä sivuille.

Osa jutuista julkaistaan ihan perinteiseen tapaan kirjoittajan nimellä, ja niitä on tietysti helppo nostaa näytille. Tänä vuonna olen kirjoittanut muun muassa rekrypalvelusta, 5G-verkosta, Tesoman hyvinvointikeskuksesta ja tekoälystä – kun joku jakaa kirjoittamani jutun Twitterissä, laitan sen uudelleen jakoon omalla tililläni. Kurkkaa sieltä tuoreimmat!

Sisällöntuotanto nostaa jo sanana monelta niskakarvat pystyyn, ehkä turhaan. Ei se journalismia ole, mutta mulle aivan kunniallinen tapa pysyä leivänsyrjässä kiinni.  Samalla pääsen tutustumaan toinen toistaan kiinnostavampiin aiheisiin. Olen tässä vuoden mittaan saanut tilaisuuden jututtaa muun muassa useita Tampereen seudun kamerateknologian huippuosaajia. On ollut avartavaa, ja lisää samaa lajia on vielä luvassa.

Tietysti on myös se osa sisällöntuotannosta, jolla en voi kovasti kehuskella. Mielelläni toki kehuskelisin, mutta joko tekstit ovat vain tilaajan sisäistä jakelua varten tai ne on julkaistu jonkun muun nimissä. Ei mitään vilunkipeliä jälkimmäisessäkään: asiantuntija kertoo mulle, mitä haluaa sanoa tekstissä, minä muokkaan ja järjestelen, asiantuntija allekirjoittaa.

Sisältö ei ole pelkkää tekstiä. Saatan itse ottaa joskus jokusen valokuvan, jos on tarvis, mutta takuuvarmasti hyviä kuvia saa vain ammattikuvaajalta. Suosittelen! Jos minut laittaa juttukeikalle esimerkiksi taitavan Laura Vesan kanssa, voi saada tekstin, kuvat – ja videon.

Laura ja Päivi
Marraskuun pimeimmän ajan vietimme enimmäkseen Tampereen vuoden 2019 budjetin parissa – hauskaa oli, kuten kuvasta näkyy.

Katso myös: Tampereen talousarvio 2019 – Mihin sinun veroeurosi käytetään?

Voisin aloittaa vastauksen otsikon kysymykseen myös sillä, että olen töissä Kulttuuriosuuskunta Komeetassa. Erinomainen paikka just mulle ja suurelle joukolle osaavia ammattilaisia erittäin laajalta kulttuurin kirjolta. Vaikka teen tätä nykyä kulttuuriin liittyviä juttuja valitettavan harvakseltaan, Komeetassa on tilaa minullekin. Se on mukavaa.

Mainokset

Kissojen vuosi 2017

Hyrinää vuoden 2017 karvaisimmasta käänteestä, liitteenä pieni vuosikatsaus.

Vuosi sitten meillä mietittiin jo täyttä päätä, joko nyt, nytkö, olisiko aika, onkos meillä kaikki varmasti just sopivasti, jotta elämässä voi näin ison ratkaisun tehdä. Maaliskuussa olimme niin pitkällä, että kannoimme kulman takaa KKY:ltä kaksi kuljetuslaatikkoa kotiin, avasimme niiden ovet ja päästimme Tiuhtin ja Viuhtin tutustumaan paikkoihin.

Tein meillä pienimuotoisen gallupin siitä, mikä Tiuhtissa ja Viuhtissa on hauskinta. Puoliso mainitsi hurhutuksen, jota meillä nykyään ilmenee monessa muodossa. Tänäkin aamuna havahduimme Viuhtin herätyshurinaan, jolla pienempi kisumme tapaa ilmoittaa, että nyt ois aamiaisen aika. Päivän mittaan on kuultu Tiuhtin juurevaa ”en tiiä nautinko enemmän leikkimisestä vai rapsutuksista, joten molempia, kiitos” -pörräystä ja Viuhtin kepeämpää ”saa silittää ja pitää mulle seuraa ja syöttää kädestä jotain spesiaaliherkkua” -hurputusta. Tiuhtin ”tulin nyt syliin ja muutuin kissanpoikaseksi” -hurina odottaa vielä sopivaa hetkeä.

Mä puolestani tykkään siitä, että kodissamme asuu kaksi karvaista kääpiötä, joilla on molemmilla omat, vähitellen yhä enemmän esille tulevat luonteensa ja tapansa, mieltymyksensä ja inhokkinsa. Vaikka Tiuhti ja Viuhti ovat kenties veljekset ja ilmeisesti viettäneet koko ikänsä yhdessä, ne ovat keskenään todella erilaisia. Herra T. on pörröinen pömmelö, jolla on suuret tunteet, mahtava ruokahalu ja ajoittain aivan hirmuinen läheisyydentarve. Herra V. on tarkkailija ja vahtikissa, utelias mutta varovainen, valikoiva mutta halutessaan ystävällisen seurallinen ja erittäin hyvä kertomaan, mitä haluaa.

Tiuhtin ja Viuhtin ansiosta hoksasin muuten vihdoin, mihin käyttöön Instagram voisi olla sopiva. Meiän hemmoilla on jo ihan mukava kansainvälinen ystäväpiiri, ja mulla paikka, jossa saan uppoutua kissankuviin.

20171004_125329

Kissat ovat ilman muuta olleet vuoden 2017 kohokohta. Mitäs muuta?

  • Jäin vuoden 2017 alussa jälleen kokonaan freelanceriksi, olen silti edelleen hengissä, kaapissa on ruokaa (ja kasoittain kissanruokaa!), laskut maksettuina ja keikkoja tiedossa. Ei hassumpaa.
  • Liityin keväällä Kulttuuriosuuskunta Komeettaan ja pääsin kertaheitolla kirjanpitohuolista eroon. Jos tarvitset jotain mitä osaan, Komeetta myy sen sulle, ja mä teen. Kulttuurilla tai ilman.
  • Olen jo pitkään halunnut oppia jotain sellaista kieltä, joka on täysin erilaista kuin tähän asti opiskelemani kielet. Tammikuussa tuli tilaisuus mennä kiinan kielen kurssille, ja sehän oli just niin kiinnostavaa kuin kuvittelinkin. Toivon, että jatkuu.
  • Vuoden 2017 kirjalista – lupaus vuodeksi 2018: enemmän aikaa kirja kädessä, vähemmän aikaa netissä.

Lisää kissajuttuja

Hauskat karvanaamat Tiuhti ja Viuhti tulivat elämäämme reilut pari kuukautta sitten. Sen jälkeen sanastoomme on tullut uusia sanoja ja arkielämäämme uusia näkökulmia. Tässä niistä muutamia, ei missään erityisessä järjestyksessä.

Hurhutin. Kissa, joka hurisee. Erityisesti kissa, joka hyppää aamuvarhaisella sänkyyn hurisemaan, jotta ruokapalvelu ymmärtäisi toimia.

Raksujuna. Jono, joka etenee aamulla määrätietoisesti makuuhuoneesta keittiön kissanraksukaapille. Veturina yleensä Viuhti, hiilivaununa Tiuhti, ihminen siinä sitten perässä.

Ruokatäti. Raksujunan varsinainen vaunu. Minä.

Painimatto. Pieni räsymatonpätkä, joka on Viuhtin mielestä hauskin mahdollinen leikkiväline. Pari erää painia päivässä pitää seniorikisun virkeänä. Ekstrakivaa, jos maton alle on laitettu naru, johon on solmittu sulka.

Irtosulat. Miten sitä on joskus pystynyt kävelyretkillään ohittamaan maahan pudonneet sulat? Nehän ovat parhaita tuliaisia meiän pojille! Kerran oli ojassa kokonainen variksenraato, mutta sitä en sentään raahannut kotiin. Oiskohan se siellä vielä?

Hemmot. Meidän toi aloitti tämän. Esimerkiksi: ”Hemmot on keittiössä sen näköisinä, että ruokaa tarttis saada.” ”Hemmot ei ole liikahtaneetkaan kahteen tuntiin.” ”Pienempi hemmo sai kinkkua.” ”Isompi hemmo ehti nojatuoliin ennen minua.”

Villasukkahylly. Tiuhtin lempipaikka.

Kiipeilypuun ylälaude. Viuhtin lempipaikka. Periaatteessa Tiuhti on pomo ja saa olla ylälauteella aina kun haluaa. Villasukkahyllyn löytymisen jälkeen ei oo juuri huvittanut. Molemmat tyytyväisiä.

Huonekasvit.  Jakautuvat kahteen luokkaan. 1) Ohranoras, nam. Tunnetaan myös nimellä kisun oma salaatti. 2) Kaikki muut kasvit. Ohitetaan kiinnittämättä mitään huomiota. (Kiitos, hemmot!)

Imuri. Vihollinen. Miks pitää?! Miten niin ei olis kiva, että ois puoleen sääreen asti kissankarvaa lattialla aina?

Pienet päikkärit. Sekaan vaan.

20170526_131953

Kissajuttuja

Kissanpennut ovat luultavasti parasta, mitä tiedän. Kun meillä pitkän harkinnan jälkeen todettiin, että kissa voitaisiin ottaa, talouteen muuttikin kaksi yli kymmenvuotiasta kollinpöllykkää. Miksi?

Ensinnäkin siksi, että se oli reilua. Suloisille kissanpennuille ja vetreille nuorille kissoille riittää ottajia, mutta vanhemmat, uutta kotia tarvitsevat kissat joutuvat usein odottelemaan pidempään. Meillä oli jo vakavasti puhuttu kissan ottamisesta, kun huomasimme KKY:n Kissapörssissä Tiuhtin ja Viuhtin. Kodinvaihtajia, lempeitä ja elämää nähneitä vanhoja herroja, kilttejä – nämä luonnehdinnat kävivät suoraan sydämeen, ja me päätimme lähteä tapaamaan kissoja niiden majapaikkaan KKY:n toimitiloille.

Tiuhti tuli heti huristen puskemaan kättä, Viuhti hiippaili takaviistosta nuuhkimaan tulijaa… Päätös syntyi saman tien: nämä on meidän kissat. Muutaman päivän kuluttua haimme pojat kotiin.

Toinen syy aikuisen kissan (tai tässä tapauksessa kahden) ottamiseen on tietynlainen helppous. Tiuhti ja Viuhti tiesivät jo selvästi sen, miten ihmisten kanssa ollaan. Vaikka uuden kodin tutkimiseen ja siihen tottumiseen meni joitakin viikkoja, ruokakupit, piilo- ja makuupaikat sekä hiekkalaatikko olivat heti alusta lähtien hyviä kiintopisteitä kissanelämälle.

Sitä mukaa kun Tiuhti ja Viuhti ovat sopeutuneet meille ja meihin, piilopaikkojen tarve on vähentynyt, makuu- ja tarkkailupaikkoja on tullut lisää ja leikit ovat muuttuneet koko ajan reippaammiksi. Siitä on kuulkaa vanhuuden raihnaisuus kaukana, kun nämä meidän pöppiäiset metsästävät maton alla rapisevaa lelua, ottavat spurtteja pakenevan saaliin perään ja loikkivat kiipeilypuussaan!

Kolmas syy ovat tietysti nämä kissat itse. Kuka voisi vastustaa Tiuhtia ja Viuhtia? Tätä kirjoittaessani kuuntelen vaatekaapista vienoa tuhinaa, sillä alahylly villasukkineen on Tiuhtin uusin lempipaikka. Hyvä niin, koska näin Viuhti saa lepäillä kaikessa rauhassa ja ilman kilpailua kiipeilypuun ylimmällä lauteella, josta on mukavat näkymät sekä asuntoon että ikkunasta ulos. Välillä torkutaan yhdessä villapeiton päällä…

20170405_172230

Vastavalmistuneen tunnustelmia

Auts, opinnot! Tarttis tehdä jotain!” Tämä käy mielessä aina, kun kuljen Tampereen yliopiston liepeillä. Parin kuukauden ajan olen yrittänyt opetella muistamaan, että olen itse asiassa, kyllä, ei voi olla totta, valmistunut. Tutkintovaatimusten muutos sai aikaan sen, että hiukkaa vaille roikkuvat opintoni muuttuivat sopivaksi määräksi suorituksia, ja yliopistolta vielä erikseen ilmoitettiin tästä mulle – itse en olisi moista varmasti hoksannut. Kiitos!

Aikanaan oli jo melko varhaisessa vaiheessa selvää, että Päivi pyrkii yliopistoon. Pärjää koulussa ja saa paljon kymppejä, sinne siis. Yleistä valintaopasta selatessani hoksasin Tampereen yliopiston toimittajatutkinnon ja päättelin, että siinä on innokkaalle ainekirjoittajalle passeli valinta. Opetusjaostosta vieläpä valmistuisi nopeammin kuin tiedekunnasta! Molemmille ajatuksille olen sittemmin naurahtanut silloin tällöin, jälkimmäiselle sattuneesta syystä useammin.

Ennen toimittajatutkintoon hakemista kävin interraililla, kansanopistossa, interraililla, siivoamassa, lehtivustajana ja toimitusharjoittelijana. Toimittajatutkintoon päästyäni ehdin jonkin aikaa opiskella, mutta työnteko vei melko nopeasti mukanaan. Se tuntui hauskalta, oikealta ja tarpeelliselta, eikä 90-luvun alun vuosina muutenkaan tehnyt mieli päästää työpaikasta irti, vaikka kyse olikin free-hommista.

Opintojen sovittaminen freelancerin töihin on tosi helppoa ja mukavaa, kun voi itse päättää aikatauluist… tai siis ei ole. Opintojen sovittaminen epäsäännöllisiin, vaihteleviin ja satunnaisiin töihin on hiton hankalaa – paitsi jos on innostunut. Tuon jälkimmäisen totesin vihdoin kandityötä tehdessäni. Värkkäsin tutkielmaa yötä myöten ja töiden ohella, läppärini hajosi juuri kriittisessä vaiheessa (miten ne osaavat?) ja lopulta teksti piti tietysti luovuttaa ihan liian aikaisin, kun ajatukset olivat vasta vaiheessa.

Se oli silti aika mahtavaa. Onneksi myös ajattelemista saa jatkaa edelleen.

Olen miettinyt muun muassa sitä, mikä minusta tulee isona. Mitäpä muuta miettisi 48-vuotias vastavalmistunut, joka on ollut alalla noin 28 vuotta? Vastauskin on muotoutunut, ei kokonaan, mutta tämän verran: Haluan tehdä työtä, josta saa olla innostunut maltillisesti ja hätiköimättä. Jos työ on jutuntekoa, sillä pitäisi olla muutakin merkitystä kuin tietyn juttupaikan, merkkimäärän tai muun velvoitteen täyttäminen.  Jos vielä saa toivoa, itsenäisen tekemisen lisäksi olisi vallan hienoa kehitellä hyvän porukan kanssa yhteistä asiaa, mikä se sitten olisikaan.

Toisinaan tulee mieleen, että olen saattanut yleisen valintaoppaan ja ainekirjoitusinnostuksen perusteella päätyä lopulta ihan lupaavalle alalle. Vaikka tuo opiskelu nyt sitten pääsikin vähän venymään…

 

Elämä ei mahdu lokeroon

Ensin se taisi olla Facebook, joka tiedusteli innostuneesti työpaikkaani, työtehtävääni, aloituspäivää, edellistä työpaikkaa ja niin edelleen. Yritin selittää sille, että enhän mä oikeastaan ole missään töissä, mutta teen töitä eri paikkoihin, joo, useampiin samanaikaisesti ja työtehtävätkin voivat olla aika vaihtelevia. Facebook tuntui vähän pyörittelevän päätään ja tiedusteli uudelleen (ja ehkä vähän selkeämmin artikuloiden), että mikäs se työ-paik-ka nyt sitten oli. Vähän myöhemmin sama peli LinkedInin kanssa, ei suurta menestystä lokeroihin mahtumisessa sielläkään.

Ansioluettelon kanssa pääsin sovintoon kymmenkunta vuotta sitten, kun luovuin lopullisesti siitä ajatuksesta, että paperille pitäisi saada siististi lueteltua kaikki työsuhteet päivämäärineen ja työtehtävineen. Sitten vuoden 1988 olen tehnyt jokseenkin kaiken, mitä kukaan on keksinyt ehdottaa. Usein vuosienkin rupeamia, mutta epätyypillisissä työsuhteissa ja limittäin, lomittain muitten hommien kanssa. Joskus töitä on ollut liikaa, joskus liian vähän – muistanpa muutamat ajat, jolloin niitä on ollut ihan sopivastikin. Järkevän esityksen näistä saa ehkä sitten, kun CV:n voi tehdä kolmiulotteisena.

Plankettien täyttämisestä tekisi mieli sanoa parikin sanaa. Aika usein päädyn kirjoittelemaan ”Muu, mikä?” -tyyppiseen kohtaan selitystä, joka lopulta on parempi mennä kertomaan ihmiselle planketin takana. Jos käy hyvin, hänellä on halu ja valtuudet toimia tilanteen, ei lokeroitten mukaan. Jos taas ei käy hyvin…

***

Facebookissa kuulun nykyään siihen porukkaan, joka työskentelee yrityksessä Freelancer. LinkedInissä kiersin ongelman laittamalla linkin tämän blogin esittelysivulle.

Edit 3.1.2017: Sain lopulta aseteltua suuren osan pitempiaikaisista töistäni LinkedIniin. Jollain tapaa. Seuraavat pari vuotta kuluvatkin rattoisasti profiilia tuunatessa.

Mun selkä (ja yhteiset rahat)

Olen tässä jo vuoden, pari tunnustellut uutta ja ihmeellistä olotilaa. Selkä ei ole kipeä – tai jos joskus jonkin verran on, saan sen melko nopeasti hoidettua kuntoon. Miltä se tuntuikaan, kun niska on niin jumissa, että pää ei käänny? Entäs se, kun jumitus säteilee käsiin asti ja pikkusormi ja nimetön menevät tunnottomiksi? Tai kun nukahtaminen vaatii särkylääkkeen? Muisto vain, eikä kovin mukava muisto.

Selkä on ollut mulle ongelma melkein koko ikäni. Muistan jo pienenä saaneeni moitteita huonosta ryhdistä. Lukioikäisenä selkä tuotti sen verran kiusaa, että sain passituksen fysioterapeutille. ”Nuori nainen, sinä olet vain laiska”, totesi reipas täti ja neuvoi, miten selän saa vedettyä suoraksi seinää vasten. Yritin kamalasti, mutta ei siitä ollut kovin paljon apua.

Pari vuosikymmentä tietokoneen äärellä ei sekään parantanut selkääni. Kaikenlaista jumppaa, venytystä ja kuntosalia tuli kokeiltua, ja jotenkin sen ohessa sinniteltyä. Ei tullut mieleenkään, että selälle voisi tehdä vielä enemmän tai että perinteinen  vatsa-sisään-rinta-ulos-hartiat-suoriksi ei ehkä olekaan se tavoiteltavin asia.

Ensimmäinen varsinainen edistysaskel oli Alexander-tekniikan kurssi. Opettajien puheista en ehkä ymmärtänyt puoliakaan, mutta kroppani sai yhden tärkeän käytännön kokemuksen: miltä luonnollinen ryhti tuntuu. Ja että vuosikausien nyyköttämisen jälkeen luonnollinen ryhti tuntuu ensin aika kummalliselta ja pahalta.

Opetukset unohtuvat ja vanhat tavat palautuvat. Seuraavan kerran palasin selkäni pariin, kun niskani jumittui pahan kerran ja satuin juuri silloin osumaan työhön, jossa oli myös kattavampi työterveyshuolto. Työterveyshoitaja passitti fysioterapeutille, ja tämä ei moittinut laiskaksi vaan teki pätevän harjoitteluohjelman kotikäyttöön. Opin, että kevyt punttijumppa on pirun hyvä lihasten vetreyttäjä, eikä niin kiire olekaan, ettei vähän ehtisi.

Ohjelmien noudattaminen on silti hankalaa ja unohtuu helposti, kun selkä vähän paranee. Niinpä selkä tulee taas kipeäksi. Ihmisparka ottaa kaikki keinot käyttöön, saa sen vähän tervehtymään ja ryhtyy jälleen pinnaamaan kunnossapidosta. Ja niin edelleen.

Nyt seuraa oman selkätarinani käännekohta. Se kestää arviolta kuusi vuotta: sen verran meni aikaa, että pääsin taijin harrastamisessa riittävän pitkälle. Niin pitkälle, että oma selkä ja kroppa alkavat olla oikeasti tuttuja, osaan käyttää niitä paremmin, availla solmuja ja tasapainottaa toispuolisuuksia. Pientä verryttelyä tulee tehtyä melkein huomaamatta, ja könöttäminen on vähentynyt dramaattisesti. Kroppa hakee jo itse itselleen parempaa asentoa, viihtyy hyvin esimerkiksi bussipysäkillä siirtelemässä painoa puolelta toiselle ja heiluttelee käsiä kävellessä välillä aika kummallisestikin, koska se tuntuu hyvältä.

Entäs ne yhteiset rahat? No sikäli, että ilman julkisesti tuettua työväenopisto- ja kansalaisopisto-opetusta Alexander-tekniikan ja taijin kurssit olisivat kyllä jääneet suurimmalta osin käymättä. Koska mä en ole niin nero, että olisin yksinäni löytänyt omassa kropassani piileskelevät ongelmakohdat, hyvä opetus on tullut tarpeeseen.

Onkin ihan mahtavaa, että yhteisiä rahoja käytetään tällaiseen, vaikka talous ja tiukka ja säästöt ja priorisointi. Olen aika varma, että mun selkäni hoitaminen näin on tullut kuitenkin halvemmaksi kuin ne toimenpiteet, joihin mun selkä olisi ennen pitkää joutunut, jos olisin jatkanut ilman opistojen apua. Nyt tuntuu myös siltä, että minä ja selkä pystytään jatkamaan työelämässäkin tietokoneen äärellä sujuvasti ihan niin pitkään kuin meidät sinne huolitaan.