Hirveästä hyysikästä siistiin sisäkuivakäymälään

Männä talven ja kevään aikana onnistuin herättämään runsaasti huvittuneisuutta. Kelpo keskustelunaihe freelancerin kanssa on nimittäin se, minkä parissa tämä milloinkin puuhastelee. Ja minä vastaamaan: huussien, kuivakäymälöitten, kakkajuttujen kanssahan minä. Että mitä?

Melkein jokaisella tuntuu olevan Se Kammottava Huussimuisto, se kun oli pakko pistäytyä kauhujen kammarissa haisun, kärpästen ja mahdollisten ampiaisten keskellä. Hillitöntä. Onneksi nykyään voi parkkeerata pyllynsä posliinille, toimittaa asiansa ja vetäistä nupista – sekä suihkutella vähän keinotekoista kukkaistuoksua ilmaan, mikäli tarpeen. Homma hoidettu, ei ongelmaa.

Juuri siksi oli jokseenkin opettavaista tutustua perin pohjin siihen, millaista on nykyaikainen kuivakäymälätarjonta. On kuulkaa niin siistiä laitosta, tekniikkaa ja systeemiä, että. On sitä posliiniakin, jos sellaista kaipaa. Pienen perehtymiskierroksen jälkeen ei voinut kuin todeta, että kehitys kehittyy.

Ennen kaikkea tykästyin kuivakäymälän ideaan: ei lähetetäkään ihmisen jätöksiä putkea pitkin jonkun toisen huoleksi, vaan käsitellään ja käytetään ne siinä omalla tontilla. Todetaan, että kyseessähän onkin oikeasti tuotos, ei jätös. Ja että maailmaa voi pelastaa talikollinen kerrallaan…

Lisää aiheesta Käymäläseura Huussin Kuiva käy -videokirjassa.

Syrjäytymisvaara!

Sosa-tv on aloittanut uuden kauden. Pari vuotta sitten teimme jutun Nyyti ry:n elämäntaitokurssilta, nyt tapasimme yhden silloisen kurssilaisen ja totesimme, että elämäntaitoja voi oppia. Ronin tarina on netti-tv:ssä kaikkien katsottavissa.

Mitä tulee mieleen sanasta syrjäytyminen? Viime aikoina on tiedetty kertoa, että kasvava määrä nuoria jää koulutuksen, työelämän ja tavallisen arjen ulkopuolelle. Työurien pidentämisestä puhutaan paljon ja hartaasti, mutta samaan aikaan sivuvirta vie ihmisiä – itse asiassa kaiken ikäisiä ihmisiä – aivan toiseen suuntaan.

Syrjäytymisestä keskusteleminen tuntuu olevan hankalaa laajemmilla foorumeilla, koska ilmiö on ikävästi monimuotoinen, eikä kaikille yhteistä parantavaa reseptiä ei voi kirjoittaa. Silti jokainen syrjäytymisuutinen kerää ennen pitkää kommentikseen muutaman konstin, jolla ongelmista ihavvarmaan selvittäisiin.

- Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni. Ajatellaanpa, että henkilö A kävelee polkua pitkin, hiukan on kiveä ja puunjuurta väistettävänä, mutta noin yleisesti ottaen matka joutuu kivasti. (Ei tietenkään niin kivasti kuin naapurilla, jonka pihatien päähän juuri vedettiin asvaltti.) Vastaan tulee henkilö B, joka on jokseenkin kaulaa myöten suossa. Mitä henkilö A sanoo? “Otapa itseäsi kuule niskasta kiinni.”

- Jokainen on oman onnensa seppä. Niin, toki sen henkilö B:n pitää itsekin haluta sieltä suosta ylös, mutta huomaattehan tilanteen? Kaveri on sen verran syvällä, että omin voimin se ei onnistu. Tai ehkä onnistuisi, jos hän olisi voimakkaampi, neuvokkaampi, osaavampi – mutta kun ei juuri nyt ole. Voi olla, että kuivalle maalle selvittyään hän menee ja putoaa heti seuraavaan silmäkkeeseen. Hänestä voi myös tulla suonsilmästänousun erityisasiantuntija. Jos annamme kaverin upota, emme saa koskaan tietää.

- Ei hyysätty ennenkään. Eikö? Ennen ei koskaan pidetty kenestäkään huolta, kaikki pärjäsivät aina omillaan?

- Nykyvanhempien vika, eivät osaa kasvattaa lapsiaan. Oletetaan, että jo tutuksi tullut henkilö B joutui suonsilmään, koska isä ja äiti eivät opettaneet, että olisi hyvä pysyä polulla. Hyvä. Syylliset löydetty. Estääkö se kaveria uppoamasta? Ja vielä suurempi kysymys: missä vaiheessa ennen syntymäänsä saa valita, mihin perheeseen ja millaiseen kasvuympäristöön pääsee?

Näppäriä vertauksia, siis, mutta mitä syrjäytymisvaaralle sitten pitäisi tehdä? Sen kattavan yleismenetelmän puuttuessa en voi kuin muistella Ronin tarinaa tehdessä oppimaani: oma halu muutokseen, sopivasti apua sen toteutukseen ja paljon kärsivällisyyttä.

Teehetki Japanille

Muumilaaksossa pidettiin taannoin Teehetki Japanille – tuokio, jonka aikana irrotetaan hetkeksi ote oman arjen kierteistä ja ajatellaan sitä, mitä Japanissa on tapahtunut. Vaihdetaan tietoja, eletään myötä, ehkä kerätään rahaakin uhrien auttamiseksi.

Teehetkeä tallentanut kuvausryhmämme yritti mahdollisimman hienovaraisesti saada tilaisuuden tunnelman tarttumaan myös nauhalle (tai kortille, jos tarkkoja ollaan). Kuvaaja tuskaili Muumilaakson hämärää, toimittaja väijyi sopivaa hetkeä haastattelujen tekemiseen ja yritti ymmärtää, mitkä ovat ne tärkeimmät kysymykset tässä asiassa. Teetä ei juonut kumpikaan, eikä juuri irronnut arjesta.

Täsmälleen kuten pitikin siis, sillä juttu valmistuu vain tekemällä. Sen oman teehetkensä voi viettää jälkeenpäin, esimerkiksi näin blogin äärellä.

Juttu on täällä: Teehetki Japanille.

Facebookissa

Aikanaan en ollut minäkään Facebookissa. Tiesin kyllä hämärästi, mistä systeemissä oli ehkä kyse, mutta en keksinyt sille mitään varsinaista käyttöä omassa elämässäni. Jollain tavalla olin kiinnostunut, mutta en niin paljon, että olisin viitsinyt kiivetä yli rekisteröitymiskynnyksen.

Kunnes sitten eräänä päivänä ystäväni Minni (nimi muutettu, koska netissä pitää suojella yksityisyyttä kynsin hampain) vinkkasi, että on helpompikin tapa pitää yhteyksiä kuin törmätä satunnaisesti eräässä X:n kaupungin keskustassa sijaitsevassa suurehkossa elintarvikeliikkeessä. Meikä meni siis kotiin, koneelle ja Facebookiin.

Nykyisin avaan tietysti Facebookin heti herättyäni ja roikun langoilla koko päivän. Kuvittelen olevani tosi suosittu, koska mulla on sentään 176 kaveria. Kirjoittelen kivoja ittestäni, tykkään ja tulen tykätyksi. En juuri poistu kotoa, ja miks poistuisinkaan? Ulkoilma ei vedä lainkaan vertoja Fäsärille :))))

Niin höpsis. Facebook on kapine, härpäke, väline, systeemi. Sitä voi käyttää tai olla käyttämättä. Jos sitä päättää käyttää, täytyy opetella, miten se toimii ja mitä sillä kannattaa tehdä. Vähän kuin auto: sitä ei ole pakko ajaa eikä omistaa. Jos sen kuitenkin hankkii, on oikein suositeltavaa, että  opettelee ajamaan ja välttää onnettomuuksia. Ja kyllä, Facebookilla on auton tavoin monenkirjava käyttäjäkunta. Aina joskus se karkaa joltain käsistä… Mut onko se sit auto, joka ajaa sun yli, vai se kuljettaja?

* * *

Edit: 177 kaveria :D

* * *

Edit 2: Tän takia mä siellä olen:

• Kaverien pikku-uutiset on mukavia lukea, eihän noista muuten välttämättä kuulisi pitkiin aikoihin mitään. Facebookin kautta on tullut tavattua tuttuja vuosienkin takaa, ja se on ollut poikkeuksetta erittäin kivaa.
• Tykkään kirjoittaa statuksia. Jännästi ollaan yksityisen ja julkisen rajalla, viestimässä sekä kavereille että virallisemmista ympyröistä tutuille, niin tunteella kuin järjelläkin.
• Linkkien jakaminen on hauskaa. Joskus tulee jopa jokunen sana vaihdettua niistä. Ei se keskustelua korvaa, mutta raapiipahan edes vähän korvaitten väliä.
• Tapaamisten järjestely on helppoa, kun saa kaikki saman otsikon alle miettimään, milloin ja missä. Muuten läheteltäis tekstereita ja sähköposteja ristiin rastiin…
• Tapahtumista tulee tietoa ja vielä muistutuksiakin. Vallan hyödyllistä.
• Ryhmien kautta pukkaa infoa asioista, ja ihan itse voi valita, mistä ryhmistä sitä haluaa.
• Lisäksi on tietysti myös ihmiselämälle äärettömän välttämätön keijupuutarhapeli, jossa just yritän houkutella yksisarvista puutarhaani. (Farmauksen lopetin.)

Työnvieroksuntaa!

“Sinä se et sitten halua tehdä omaa osuuttasi, ennemmin laiskottelet ja annat muiden pitää yhteiskuntaa pystyssä. Sulla on ilmeisesti myös rikas isi, eihän sitä muuten pysty joutilaana olemaan. Niin, ja kyllä töissä pitää vähän pystyä kärsimään, siitähän se palkka maksetaan. Ei siellä ole tarkoituskaan viihtyä.”

Sen siitä saa, kun menee downshiftingistä kirjoittelemaan. Osa lukijoista haluaa ymmärtää idean, osa kääntää sen syystä tai toisesta täysin päälaelleen: laiskottelua, vastuusta vetäytymista, työnvieroksuntaa. Ei tätä Suomea kuule ole leppoistelemalla rakennettu, eikä rakenneta.

Omituista. Tunnen aika paljon ihmisiä, joilla olisi halua jollain tapaa vähentää stressiä, kiirettä ja pakkosuorittamista. Tunnen hyvin, hyvin vähän ihmisiä, jotka oitis lopettaisivat kaiken työnteon ja keskittyisivät pelkkään lomailuun, jos se olisi mahdollista. En tiedä, onko tuttavapiirini jotenkin rajoittunut, mutta yleisesti ottaen ihmisillä tuntuu olevan halu tehdä jotain – eri asia sitten, onko se jotain sitä “oikeaa työtä”, jolla viedään Suomi nousuun ja nousuun ja nousuun ja nousuun.

Sanotaan, että tulee työvoimapula ja huoltosuhde keikahtaa nurin. Työuria pitää pidentää molemmista päistä, opiskelua lyhentää, eläkeikää nostaa ja lapset putkauttaa maailmaan mielellään jo siinä opintojen ohessa, jotta eivät sitten häiritse työntekoa. Tehokkuutta pitää lisätä joka käänteessä, ja tietysti ne turhat höpsöttelyt jättää pois. Urheilla saa, koska se parantaa työssä jaksamista. Kulttuurin siirtämistä höpsötysten luokkaan on lykätty, koska säännöllinen kulttuurin suorittaminen saattaa tutkimusten mukaan olla sittenkin hyödyllistä.

Onneksi kuuluu toisenlaisiakin ääniä. Ne sanovat, että ehkä työelämän kannattaisi tulla hiukan ihmistä vastaan. Jos ihmisten halutaan pysyvän töissä pidempään, ehkä työelämän laatuun pitäisi satsata. Otettaisiin ihan päämääräksi se, että kyllä, töissä on tarkoitus viihtyä. Ja ei, viihtyminen ei tarkoita sitä, että hengataan päiväkaupalla työpaikan liepeillä kahvikuppi kädessä mitään tekemättä. Se ei ole viihtymistä, se on tylsää.

Viihtyminen on sitä, että saa tehdä osaamiaan asioita järkevässä aikataulussa (kiire ei ole paha asia, paitsi jos sitä on liikaa). Saa kantaa vastuuta, mutta ei joudu kantamaan vastuuta niistä asioista, joihin ei voi mitenkään vaikuttaa. Saa mahdollisuuden oppia uutta, mutta oppimiselle annetaan riittävästi aikaa. Viihtyminen on näinä pätkätyön aikoina myös sitä, että työntekijän ja työnantajan toisiinsa sitoutuminen on tasapainossa, ja molemmat ymmärtävät, missä mennään. Niin, ja on se sitäkin, että töistä voi jäädä kotiin paranemaan flunssan ensimmäisenä päivänä, ei vasta sitten, kun tulehdus on ehtinyt keuhkoihin asti.

Luonnollisestikaan viihtymisen osatekijät eivät ole jotain, mitä työnantaja yksiselitteisesti antaa ja työntekijä ottaa vastaan. Antamista, saamista ja ymmärtämistä pitää tapahtua aika paljon ja yhdessä – ei ihme, että on helpompi yrittää hoitaa homma vetoamalla pakkoon, velvollisuuteen ja perinteisiin. Leppoistajien leimaaminen yksiselitteisesti laiskureiksi sopii siihen strategiaan vallan luontevasti.

Downshifting

Olen jo muutaman vuoden ollut sitä mieltä, että downshifting on hyvä juttu. Näin siitä huolimatta, että en ole ollut ihan varma, mitä downshifting noin mun elämässäni ihan tarkkaan ottaen tarkoittaa. Mietitäänpä.

Vähemmän töitä? No, tavallaan. Melko pitkäänkin tulin tehneeksi kaikenlaista työksi laskettavaa tosi, tosi paljon. Päivät eivät riittäneet, otin illat avuksi. Iltojen kääntyessä öiksi otin nokoset ja palasin asiaan aamun varhaisina tunteina. Kun joku kyseli, että tekisitkös vielä vähän lisää, suostuin ilomielin – tai ainakin suostuin. Ei ihme, että välillä vähän väsytti, eikä kavereita ehtinyt ihan joka vuosi tavata. Paitsi työkavereita.

Vähemmän tuloja? Ihan sama, oikeastaan. Aika harvoin olen tehnyt mitään hommaa pelkästään siksi, että siitä saa rahaa. Mieluiten eläisin maailmassa, jossa saisi puuhastella hyödyllisten ja kiinnostavien asioiden parissa, ja joku laittaisin tilille joka kuukausi sen verran tuloa, että sillä pärjäisi. En laskisi työtuntejani, ja olisin kiinnostunut melkein kaikesta. Kyllä, myös niistä vähempi hohdokkaista hommista, kunhan niitä ei nyt ihan urakalla niskaan kaadettaisi. (Ymmärrän kyllä, että maailmaa pitää hiukan säätää, jotta tällainen tilanne voidaan saavuttaa…)

Vähemmän kulutusta? Tää on paha. Mä en löydä itseäni niistä downshifting-vihjeistä, joissa kehotetaan leikkaamaan luottokortti kahtia, lopettamaan shoppaaminen ja kokeilemaan sen sijaan kirpputoreja. Syystä että luottokorttia ei ole, shoppaaminen ei iske ja vähintään puolet vaatteistani ynnä muista kamoistani on jo hankittu kirpparilta tai muuten kierrätettynä. Tavallaan tämä puoli on siis jo hoidossa – ja aina löytyy tietysti keinoja vähentää edelleen, jos on haluja ja tarvetta.

Enemmän vapaa-aikaa? Pitääkö tässä nyt siis ihan todella opetella erottamaan työ ja vapaa-aika toisistaan? Onko niitten pakko olla kaksi toisistaan erillistä, vastakkaista ja toinen toisensa poissulkevaa puolta elämässä? Onko se oikeasti synti, jos ne lomittuvat toinen toisiinsa? Kysyn, mutta en nyt tähän hätään osaa vastata.

Vähemmän stressiä? Kyllä kiitos. Mulle downshifting taitaa olla ennen kaikkea oman pään säätämistä. Sanotaan, että ihmisparalta vaaditaan paljon, ja aina vain enemmän. Vaatijana on milloin yhteiskunta, huoltosuhde, työelämä, pomo, olosuhteet, ne…

Mä vastaan helposti näihin todellisiin ja kuviteltuihin vaatimuksiin olemalla kiltti ja ahkera – eikä siinä mitään, sehän on useimmiten mukavaa. Aina välillä olen kuitenkin ottanut tavakseni pysähtyä miettimään, kuka tässä nyt vaatii, mitä ja miksi. Melko usein olen huomannut, että itse asiassa se olen minä itse, joka niitä mahdottomimpia odotuksia asettaa, stressiä ottaa ja siinä sitten väsähtää. Sellaisen lopettaisin oitis, jos osaisin. Kun en osaa, pitää opetella.

Kirjastot maksullisiksi?

Aika ajoin joku ehdottaa, syystä tai toisesta, että kirjastot pitäisi muuttaa maksullisiksi. Onhan se nyt väärin, että kirjoja annetaan kenen tahansa luettavaksi ihan ilman korvausta. Kaiken lisäksi kirjastokävijä saa vielä oleskella lämpimässä sisätilassa mielin määrin ja täysin vailla ostoaikeita. Mitä bisnestä se sellainen muka on?

Kirjastojen maksullistamisaie on myös yksi niitä harvoja asioita, jotka aiheuttavat minussa äkillisen halun kiivetä barrikadeille, jopa ryhtyä sellaisia rakentamaan. Mikä ihme siinä on, että pitäisi ehdoin tahdoin pilata järjestelmä, joka kestää niin hienosti kansainvälistä vertailua? Kun suomalainen hiihtää, heittää, ajaa autoa tai suunnittelee jotain teknistä vipstaakia kutakuinkin maailman parhaasti, huudetaan hurraata. Kun meillä on kutakuinkin maailman paras kirjasto, ehdotellaan sen hengiltä tehostamista.

Reipas vastaväittäjä voi nyt todeta, että toi akkahan vaan haluaa lukea kirjansa veronmaksajien kustannuksella, itsekäs paskiainen, vaikka laitoksissa ei riitä vanhuksille vaippoja eikä kouluissa lapsille kalapuikkoja. Mikä pitää täysin paikkansa, niin haluankin. Jos vastaväittäjä jaksaa kuunnella, saatan vielä huomauttaa, että olen muuten niitä veroja maksanut minäkin, ja täysin vikisemättä.

Vaan ei siinä kaikki. Se, että kirjastosta saa kirjoja lainaksi vain korttia vilauttamalla, on minusta hyvä merkki. Se kertoo, että yhteisiä varoja voidaan edelleen käyttää toimintaan, josta ei voi heti laskea suoraa rahallista hyötyä. Kirjojen lukeminen tekee ihmisistä varmasti onnellisempia, rennompia, fiksumpia, oppineempia, kielellisesti taitavampia… Milläs näiden arvon mittaat?

Ihan Kulttis ja Hukassa

Mää siis muistan sen kuin eilisen päivän, kun joskus erittäin aloittelevana toimittajana menin tekemään juttua kokouksesta, jossa perustettiin Nokian nuoriso- ja kulttuuriyhdistystä. Kokouspuheen joukosta hahmottui toimittajatyttösellekin yhdistyksen idea: järjestetään nuorille mahdollisuus harrastaa kulttuuria mielensä mukaan, tehdä ja kokeilla, keksiä uusia juttuja, mitä kulloinkin.

No, minähän lämpenin ajatukselle heti. Olin muuttanut Nokialle hiljattain, ja edelliset harrastusryhmät olivat jääneet vanhaan kotikaupunkiin. Kalenterissa – ja elämässä – oli selvästi juuri Nokian nuoriso- ja kulttuuriyhdistyksen kokoinen aukko. Niinpä suoriuduin jutunteon jälkeen kyselemään, josko yhdistys voisi harrastaa vähän teatteriakin, kun se mun mielestäni oli niin tarpeellista.

Sen jälkeen kalenterissa ei sitten ollutkaan tilaa moneen, moneen vuoteen, koska Nokian nuoriso- ja kulttuuriyhdistys tunnisti omansa ja vei mukanaan niin minut kuin monet muutkin. Yhdistyksen kanssa päästiin siinä määrin sinuiksi, että pitkä nimi mukautui käyttömuotoon Kulttis. Teatteritoiminnan nimeksi nostettiin muutaman vuoden kuluttua kaikkien kielenkäyttäjien riemuksi Teatteri Hukassa – ja kun porukkaa oli riittävän pitkään eri yhteyksissä kutsuttu epähuomiossa Hukka-teatteriksi, siitä itsenäistynyt vanhimpien ryhmä otti ihan luontevasti koodinimekseen Ketut.

Nimien takana puuhastelimme, askartelimme, ideoimme, ompelimme, harjoittelimme, kirjoitimme, ohjasimme, musisoimme, luuttusimme lattioita ja keitimme kahvia, ideoimme vähän lisää ja taas harjoittelimme, minkä jälkeen värväsimme kavereita mukaan talkoisiin. Esitimmekin, ja heti ensi-illan jälkeen ryhdyimme viimeistään suunnittelemaan sitä, mitä väsättäisiin seuraavaksi. Tärkeintä kun oli se yhdessä tekeminen, ja tekeminen, ja tekeminen. Teatterin ympärillä pyörimme tarmokkaimmin, mutta olihan siinä kaikenlaista muutakin… En käy luettelemaan, lista on pitkä. Melkein joka syksy mukaan tuli joukko uusia nuoria, kuka viikoksi, kuka vuosiksi.

Nyt parin vuoden ajan olemme olleet jo aika tietoisia siitä, että emme ole enää sen paremmin nuorisoa kuin kovin laajalti nokialaisiakaan. Toimintakin on hiipunut, vaikka silloin tällöin ryhdistäydymme ja yritämme saada aikaan “jotain”. Olemme edelleen hyviä ideoimaan ja suunnittelemaan, mutta toteutus on hankalampaa. On töitä, perhettä, aikatauluja, käänteitä elämässä ja ihan muutakin elämää – harrastuneisuus siinä tietysti kärsii. On myös sanomattakin selvää, että kohta yritämme taas. Ehkä Ketturyhmä tällä kertaa päihittää arkipäivän ja pääsee projektissa vanhaan kunnon vauhtiin. Jos ei pääse, ainakin meillä on sitä suunnitellessa hauskaa.

Nokian nuoriso- ja kulttuuriyhdistyksen tarina ei silti ole lopussa. Näyttää siltä, että Nokialta löytyy kuin löytyykin joukko nuoria, jotka jatkavat Hukassa-teatterin ja Kulttiksen toimintaa nyt, kun alkuperäinen väki on lopettamassa omaa osuuttaan. Loistavaa! Pidimme siis itsellemme asianmukaiset päättäjäisjuhlat ja siellä puhuimme pitkään siitä, miten hirmuisen merkittävä kulttislainen tekemisen kulttuuri on ollut itse kunkin elämässä. En ole varmaan ainoa, joka toivoo, että muutkin saavat kokea jotain samanlaista, omanlaista. Onnea matkaan!

Maalaisromantiikkaa

En nyt tarkoita koivujen runkoihin nojailua tai heinäladoissa pyöriskelyä, vaan sitä toista laatua. Sitä, missä työelämä kaupungissa alkaa ahdistaa ja maaseutu tuntuu rauhan tyyssijalta. Tulee mieleen, että hei, enkö toki minäkin voisi asustella luonnon helmassa ja viljellä itse oman ruokani. Kenties hiukan kirjoitella siinä ohella, jotta riittäisi suolarahaa ja nettiyhteyksiä…

Näissä kuvitelmissa paistaa väistämättä aina aurinko – jos sataa, se on lempeää, lämmintä kesäsadetta, joka mukavasti kastelee juuri istutetut taimet. Linnunlaulua, kimalaisten pörinää ja tuulen kuisketta puissa, kaukana kavala maailma. Kaikkea tätä.

Olen maalta kotoisin ja viettänyt ihan kiitettävän paljon aikaa pellolla ja kasvihuoneissa. Minun pitäisi siis tietää. Työ sinänsä on oikeinkin siedettävää, usein mukavaa ja varmasti mieleistä, mutta romanttista se ei ole. Ei.

Ajatellaan hallaa. Kuivia hellepäiviä. Kosteita hellepäiviä. Kylmiä sadepäiviä. Sadepisaroita, jotka valuvat niskasta alas selkään, vaikka millaisen sadeasun laittaisi ylleen. Kirvoja, porkkanakemppejä, myyriä, rusakoita, hirviä ja hiiriä. Pohjoistuulta. Sadetta, joka ei tule. Sadetta, joka tulee aina vain. Huvipuutarhuroinnissa näille voi vielä kohautella olkiaan, jos luonnetta riittää, mutta entäs, jos uhattuna on ruokakaapin tuleva sisältö? Ei romantiikan häivääkään, jos minulta kysytään.

Muistiinpano lähinnä itselle: Pysy huvipuutarhuroinnissa. Ikkunalauta, parveke, pieni piha, maksimissaan vain vaatimaton pläntti. Haaveilla saa, kun on lukenut sopivia kirjoja (viimeksi Mari Mörö: Vapaasti versoo ja Kaarina Davis: Irti oravanpyörästä), mutta päivätyöstä ei pidä luopua siksi, että unelmissa aurinko aina paistaa.

Ei oo, mutta se on ookoo

Ihan tosi. Muutin taannoin, mutta telkkari jäi vanhaan osoitteeseen. Uutta en ole hankkinut, sillä vielä ei ole ilmaantunut riittävän hyvää syytä ryhtyä moiseen touhuun. Iltaisin jää paljon enemmän aikaa kirjojen lukemiseen (ja, myönnän, Facebookiin ja kaikkeen muuhun äärimmäisen tärkeään nettipuuhasteluun), ulkona käymiseen ja nukkumiseen. Blogia en ole “ehtinyt” päivittää, mutta se onkin toinen tarina se.

Telkkarittomuudesta kertominen ei ole ihan helppoa. Siinä saattaa nimittäin äkkiä aiheuttaa ihmisille pientä epämukavuutta: “Mikä tyyppi toi on ja vaatiiko se mua seuraavaksi luopumaan lihasta, kosmetiikasta, appelsiineista tai nahkakengistä, mitä?” tai jonkinlaista hienoisesti nävertävää syyllisyydentuntoa: “Ihan liikaa tulee kyllä katsottua telkkarista ihan tyhjänpäiväisiä ohjelmia, pitäisi lopettaa/vähentää/katsoa vain uutisia, ajankohtaisohjelmia ja laatuelokuvia.”

Mitäpä tähän sanot? Ihan tavallinen tyyppi, ei vaatimuksia, jokainen saa päättää itse, mitä ajallaan ja televisiollaan tekee. Mulla sattuu juuri nyt olemaan se tilanne, että television ääressä lojuttujen tuntien kiintiö on täynnä. Jopa Star Trek -sarjoja tulin katselleeksi edellisen vuoden aikana sen verran tomerasti, että hetkeen ei tarvitse. Netin ohjelmatarjonta riittää hyvin, ja kyllä, pitäydyn vieläpä niissä ohjelmissa, joita saa katsoa ihan laillisesti.

Niin, ja taidan mä edelleen olla enimmäkseen tv-toimittaja, mikä on sekin ihan ookoo.

Edit: Nyt on taas, koska muutin taloon, jossa se ohjelmalaatikko jo ennestään oli. Nyt onkin entistä mielenkiintoisempaa miettiä, mitä sieltä katsoo ja miksi. Ihan ookoo.